Kukkia Triathlon

Osallistuin tänään elämäni ensimmäiseen triathlon-kilpailuun Luopioisissa. Asetin tämän tapahtuman yhdeksi kesän urheilutavoitteistani, ja tähtäsin siihen aloittamalla uintitreenit viime talvena. Pyöräily ja juoksu olivat olleet mukana kuvioissa, ja nyt mukaan piti lisätä ylä- ja alavartalolle hyvä kuntoilumuoto. Treenini siis monipuolistui samalla.

Ennen lähtölaukausta paikalla jännitti tavattomasti. Osaisinko uida? Miten paha ruuhka olisi uidessa? Jaksaisinko uida tuon 600 metrin matkan?

Päätin, että siirryn suosiolla takariviin lähtörykelmässä. Tällöin en joutuisi pahimpaan ruuhkaan, ja nopeimmat saisivat uida alta pois. Taktiikka toimi, enkä kokenut mitenkään hankalaa tönimistä tai läpsimistä järvessä. Vesi oli 24-asteista, eikä sitä voinut kylmäksi väittää pahalla tahdollakaan. Jälkeenpäin ajatellen uinti lopulta kilpailun helpoin osuus.

Pyöräily sujui yllättävän hyvin. Olin hieman ennakkoluuloisesti liikkeellä, enkä oikein uskonut, että wanha uskollinen 7-vaihteinen Tunturi Tangoni (vm. 2004) pysyisi muiden maantiehirmujen kyydissä. No eihän se pysynytkään kovin hyvin, muttei toisaalta paljon hävinnytkään. Oma paikka harvassa letkassa löytyi pian pyöräilemään lähdettyäni. Matkan aikana eniten hirvitti 13 kilometrin soratieosuus, jolla sai pelätä kumien puhkeamista. Vastaan tulikin selkä edellä tienposkessa muutama kilpailija, jotka olivat kärsineet rengasrikon. Heidän kohtalonsa oli karmea, kun kumi puhkesi keskellä metsää. Osalla oli paikkaustarvikkeet mukana, osalla ei. Minulla ei ollut, enkä voinut auttaa muita. Ihmettelemäänkään ei oikein auttanut jäädä. Toisaalta olisin joutunut kiipeliin, jos pyörästäni olisi hajonnut rengas. No, onneksi mitään ei sattunut, mutta ensi kerralla on syytä varautua mahdolliseen rengasrikkoon.



Pyöräily sujui muutoin hyvin. Rupattelin matkalla toisen suunnilleen samanikäisen pyöräilijän kanssa. Hän ajoi maastopyörällä, jossa oli paksut renkaat. Ne eivät rullanneet kovin hyvin varsinkaan alamäissä. Peesailimme muiden kanssa, kuka milloinkin vetäen. Peesissä ajaminen on yllättävän mukavaa. Varsinkin alamäissä takana tulijan vauhti kiihtyy helposti toisen imussa. Pyöräilyosuuden maaliintullessa meinasi käydä kylmät, koska kilpailijoiden tienviitta päätieltä sivutielle ei ollut yhtenevä muiden vastaavien opasteiden kanssa. Paikalla ei ollut liikenteenohjaajia, joilta olisi voinut kysyä. Risteyksessä oli siis riskinä ajaa väärin, mutta pienellä tuurilla käännyimme oikealle tielle kohti uimarannassa sijainnutta maalia.

Ajattelin ennakkoon, että juoksu olisi vahvin lajini triathlonissa, koska sitä olen harrastanut pisimpään ja harjoitellut eniten. Juoksussa mietitytti lähinnä vaihto pyöräilystä juoksuun. Odotin etukäteen, että vaihto olisi hankala, eikä juoksu maistuisi lainkaan, jos jalat olisivat polkemisesta aivan tönkkönä. Yllätyksekseni näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jalat tuntuivat rullaavan hyvin jo alkumetreistä lähtien. Työmatkapyöräilyyn lisätty "päätöslenkki" lienee treenannut jotenkin. Toisaalta totuus saattaa hyvinkin olla, etten pyöräillyt kovin lujaa vauhtia, mikä selittyisi pyöräilyn ja uinnin yhdistetyllä väliajalla 2:14:09. Tällöin olin sijalla 52/72.

Juoksu kuitenkin tuntui kulkevan todella hyvin, eivätkä pyöräily ja uinti tuntuneet aluksi painavan jaloissa. Triathlonisteja alkoi tulla vastaan selkä edellä. Tsemppasin muita matkalla maaliin. Toiset ihmettelivät, miten jaksoin vielä juosta noin kovaa. Mieleenpainuvimpia kommentteja olivat "Mistä sä oot noin paljon virtaa saanut?" ja "Vaihdetaanko jalkoja?". Näihin ei voinut kuin virnistellä, vaikka jälkimmäisen kysymyksen kohdalla omissakin jaloissa alkoi jo painaa. Olin juossut kovaa - ehkä jopa turhan kovaa.



Loppua kohti alkoi väsyttää, mutta viimeisellä juomapaikalla tsemppauksena saatu tieto "kolme kilometriä maaliin" sekä ohi ajaneen pyöräilijän heittämä "kaksi kilometriä vielä" auttoivat jaksamaan loppuun. Maali tuli lopulta vastaan. Loppuaikani oli 3:15:47 ja sijoitukseni 35/70. Sää oli pyöräilyn ajan poutainen ja lämmin, mutta nyt vettä satoi kaatamalla. Olin aivan likomärkä, mutta hikisenä sade ei enää kummemmin hetkauttanut. Pikemminkin oli vain hyvä, että satoi: hengittäminen oli helpompaa, ja kehon jäähdytys toimi paremmin. Oli herkullinen tunne pulahtaa samaan rantaan kuin missä oli aiemmin päivällä uitu osa kilpailua. Teki höpöä jaloille.



Kuvista kiitos äidilleni, joka joukkoineen "päivysti" Luopioisten maalialueella mua kannustaakseen! Lisäksi "suunnistusseuralle" (you know who you are) kiitos kannustuksesta ja kyydeistä!